Yksinäinen olo. Mietin, alanko kyllästyä elämäni harmaan sävyihin. Selaan sähköpostiani ja deletoin viestejä, jotka ovat vanhentuneet; odotan, että kuulisin ystävästäni, mutta turhaan. En kiinnity mihinkään. Pyhän kokemus on kaukana elämästäni, etäisesti muistan mitä se joskus oli. Mietin nuorisoherätystä. Voiko se olla vahingollista, vai tarvitsevatko nuo tarkkailemani nuoret juuri jotain tuollaista: voimakasta kokemuksellista uskonnollisuutta.

Elämässäni on tyhjä tila. Kuin alttari. En kiiruhda täyttämään sitä edes tuntemattoman jumalan osoitteella. Tarvitsen sen tyhjän, kaipaan sitä, en luovu ikävästä. Lohdutusta ei ole. Maailma on kylmä ja rakkautta ei ehkä ole. Kaikki vain on vaikeaa. Ihmisen ikävä toisen luo on olemassa, mutta voiko yhteys olla muuta kuin illuusio? Vaikka toivoisin niin kovasti, että muu olisi mahdollista. Että emme kukaan olisi aivan yksin.