Mietin tänään metaforia. Taas. Niiden kautta joka tapauksessa näen maailman(i); ne värittävät minulle arjen välistä harmaaksi, välistä murretuin sävyin, toisinaan kirkkailla perusväreillä.

Tänään maailmani on runokirja, joka on vielä kirjoittamatta. Ehkä se on antologia, johon kaikki ystävänikin kirjoittavat: kuka eleganttia proosarunoa, kuka tiukkaa riimiä. Tärkeintä on, että se on moniääninen ja silti harmoninen. Lukuisat äänet Fourier-analysoituvat kudokseksi, joka soi kauniisti ja yllättävästi. Yksinlaululla on oma paikkansa, mutta juuri nyt kuoro on parempi metafora elämälle kuin sooloesitys. Ehkä jousikvartetti? Ei, maailma on sekakuoro ja sinfoniaorkesteri!